Hidastamalla irti suorittamisen kierteestä

Suorittajan mieli tuppaa ajattelemaan, että enemmän ja nopeammin = parempi. Onhan meidät opetettu ajattelemaan, että nopeat syövät hitaat ja tehokkuus on avain menestykseen ja onneen. Ei ihmekään, että niin moni meistä nykyään kamppailee suorittamisen kehällä. Arki saattaa olla jatkuvaa epämukavuusalueella puskemista ja olo on levoton ja kertakaikkisen riittämätön. Työelämän vaatimukset painavat harteilla ja ihannekuva hyvästä työntekijästä kapeutuu itsensä uhraavaksi työmuurahaiseksi. 

En halua antaa vaikutelmaa, että kaikki nämä ongelmakohdat olisivat yksilöiden itsensä ratkaistavissa. Ei todellakaan. Tarvitaan isoja yhteiskunnallisia ja rakenteellisia muutoksia, jotta uupumus ei olisi yksi meidän yleisimmistä kansantaudeista. Mutta niitä yhteiskunnallisia muutoksia odotellessa, voi jokainen kääntää hetkeksi katseen itseensä ja omaan arkeensa. Mitä minä itse voisin tehdä, jotta voisin tässä hetkessä paremmin?

Hidastamisesta kun puhutaan, puhutaan itseasiassa täysin uudenlaisesta elämänfilosofiasta. Käytän jopa ajatusta vastavirtaan uimisesta. Täytyy itse aktiivisesti valita suhtautua elämään ja arkeen hieman eri tavalla. Täytyy uskaltaa rohkeasti kohdata omat syvälle juurtuneet uskomukset siitä, miten kiireisyys ja suorittaminen arvottavat sinua ihmisenä. Olenko edelleen yhtä arvokas, vaikka päästäisin irti jatkuvasta kiireestä ja suorittamisesta?

Hidastamisen kautta on mahdollisuus löytää arkeensa uudenlaista merkityksellisyyttä. Alat ehkä nähdä valoa ja värejä sielläkin, missä ennen oli vain harmautta ja pimeyttä.  Hidastaminen saattelee sinut uudenlaiselle läsnäolon tasolle ja huomaat yhtäkkiä osaavasi vain olla. Nimenomaan vain olla, ihan vain olemalla olemassa. Ilman jatkuvaa tarvetta tekemiseen ja suorittamiseen. 

Loppujenlopuksi uskon kuitenkin, että ne suurimmat onnen tunteet tulevat ihan siitä perus arjesta. Omannäköisestä ja hyvältä tuntuvasta arjesta. Sellaisesta arjesta, jossa on tilaa hengittää ja tehdä itselleen mieluisia asioita. Ja kun merkityksellisyys omassa arjessa löytyy muualta, kuin suorittamisesta, alkaa suorittaminen pikkuhiljaa jäädä taka-alalle. Enää ei teekään mieli uhrata itseään ja omaa hyvinvointiaan saadakseen arvostusta. Tärkeimmäksi nouseekin se, arvostanko itse elämääni ja arkeani? Elänkö sen näköistä elämää, että itse saan olla siihen tyytyväinen, kun joku päivä muistelen elettyjä vuosia taaksepäin?

« Takaisin blogiin