Hätä ei synny kontrollin menettämisestä, vaan siihen takertumisesta
Oma tai läheisen parantumaton sairaus ja sairauden eteneminen kohti kuolemaa synnyttävät luonnollisesti hätää ja pelkoa. Tulevaisuuden näyttäessä epävarmalta tai peräti kadotessa näköpiiristä moni pyrkii omalla toiminnallaan muuttamaan vallitsevia olosuhteita ja palauttamaan kokemuksen omista vaikuttamismahdollisuuksista erilaisin tavoin. Tämä on todella ymmärrettävää, mutta näyttää joskus paradoksaalisesti jopa lisäävän hätää, pelkoa ja ahdistusta elämän viimeisissä vaiheissa. Henkilökohtaisten toiveiden, vallitsevien olosuhteiden ja jäljellä olevien mahdollisuuksien välille syntyvä ristiriita johtaa kärsimykseen. Todellisuus ei vastaa toiveita, ja vääjäämättömiä tosiasioita vastaan pyristeleminen synnyttää pettymyksiä aiheuttavan noidankehän, jossa raskas todellisuus vie lopulta kuitenkin voiton. Vimmaisista pyrkimyksistä huolimatta kuolema ei ole väistettävissä.
Väistämättömiä tosiasioita vastaan taisteleminen kuluttaa valtavasti energiaa, ja sitoo kuolemaa lähestyvän ihmisen ja hänen läheistensä hiipuvia voimavaroja ja jäljellä olevaa arvokasta aikaa itseensä. Tämä on herkästi pois monesta muusta tärkeäksi koetusta: yhteisten muistojen tekemisestä, eletyn elämän läpikäymisestä ja muistelusta, tärkeiden sanojen ääneen sanomisesta, sovinnon tekemisestä ja hyvästelystä. Tilaa jää vain vähän, jos lainkaan asioille, jotka lopulta tukevat elämästä luopumisessa ja kuolemaan valmistautumisessa.
Elämän viimeisissä vaiheissa koettu hätä ei siis pohjimmiltaan synny sairaudesta ja sen tuomasta kontrolloimattomuudesta, ei edes kuolemasta itsestään, vaan on vahvasti sidoksissa ihmisen omaan tapaan suhtautua ja toimia näiden tosiasioiden edessä.
Hätä syntyy pyrkimyksestä hallita, levollisuus pyrkimyksestä sallia.
Vaikeiden tosiasioiden salliminen ja niitä päin katsominen vaativat luottamusta. Kontrollista voi luopua vasta, kun kokee olevansa turvassa siitä irrottautuneenakin. Tämä turva syntyy usein siitä, että kuolemaansa lähestyvän vierellä on ihmisiä, jotka pystyvät asettumaan vahvasti ja aidosti hänen rinnalleen sallien myös oman voimattomuutensa. Siitä, että pystyy luottamaan vierellä olevien kestävän sen, mitä kuolemaa lähestyvä itse on kohtaamassa. Siitä, että surusta ja luopumisen vaikeudesta voidaan puhua, ja sen äärellä voidaan olla yhdessä.
Todellisuuden salliminen synnyttää läsnäoloa. Läsnäolo synnyttää turvaa. Loppuun saakka.
Työskentelen ihmisten kanssa erityisesti syvän surun, menetysten ja kuoleman äärellä. Suru voi liittyä kuoleman kautta menettämiseen (mm. läheisen ennakoitu tai äkillinen kuolema, keskenmeno, kohtukuolema, läheisen itsemurha) tai jostakin muusta merkityksellisestä asiasta luopumiseen (mm. oma tai läheisen vakava sairastuminen, avioero, lapsettomuus). Suru voi syntyä hyvin erilaisista menetyksistä, mutta on kantajalleen aina todellinen ja syvä.
Terapeuttina tuen sinua menetyksen turvallisessa kohtaamisessa, joka on toipumisen ja elämän merkityksellisen jatkumisen kannalta tärkeää. Aidosti kohdattuna surun on mahdollista asettua siedettäväksi tai jopa merkitykselliseksi osaksi omaa elämäntarinaasi. Kohtaamaton ja ohitettu suru sen sijaan herkästi syventää ahdistusta, pelkoa ja turvattomuutta, ja oireilee kehossa, mielessä ja ihmissuhteissa.
Työotteeni terapeuttina on kokonaisvaltainen, rauhallinen, kunnioittava ja läsnäoleva. En tarjoa valmiita vastauksia, koska sellaisia ei surussa ole. Pyrin luomaan tilan, jossa jokainen sureva saa edetä omassa tahdissaan kohti omannäköistään toipumista. Kaikkea työtäni ohjaa eettisyys, turva ja luottamuksellisuus.
Ajanvaraukseen pääset täältä: www.vello.fi/marjaanavaananen