Yhdenvertaisuus tulee turvata myös surussa
Rakkaus ja suru kulkevat käsikädessä. Jokainen, joka rakastaa, on altis myös surulle. Pride-viikolla pysähdyn surun äärelle nimenomaan yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Historiassa ei tarvitse matkata kovinkaan kauas, kun olemme olleet ajassa, jossa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöön kuuluvien perinpohjainen syrjintä on ollut arkipäiväistä, jopa lainsäädännöllisesti mahdollistettua. Esimerkiksi homoseksuaaliset teot on poistettu rikoslaista 1971, ja virallisesta tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981. Vasta tällä vuosituhannella on rekisteröity lait mm. samaa sukupuolta olevien rekisteröidystä parisuhteesta, hedelmöityshoidoista ja tasa-arvoisesta avioliitosta. Edistystä on tapahtunut, mutta kaikilta osin maailma ei ole vieläkään valmis. Vaikka aikaa on kulunut, vähemmistöjen kokeman historiallisen painolastin vaikutukset voivat näkyä myös tänä päivänä siinä, kuinka turvalliselta oman surun ilmaiseminen ylipäätään tuntuu.
Sureva jää väistämättä yksin, jos suru ei saa ympäröivältä maailmalta sosiaalista oikeutusta ja hyväksyntää. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöön kuuluvien suru on aiemmin ollut yhteiskunnallisesti täysin äänioikeudetonta. Sille ei ole ollut tilaa, lupaa eikä ääntä. Kun samaa sukupuolta olevan kuolleen ja surevan välistä rakkautta ei ole tunnistettu tai tunnustettu aidoksi, arvokkaaksi ja olemassa olevaksi, myös tämän menettämisestä syntynyt suru on jäänyt väistämättä näkymättömiin. Kun rakkaus ei saa näkyä, myös suru jää piiloon.
Näkymätön suru ei kuitenkaan tarkoita suruttomuutta, päinvastoin. Surusta tulee vain raskaampi kantaa.
Suru ei kuitenkaan aina liity vain kuoleman kautta menettämiseen. Vähemmistöön kuuluva voi surra kokemaansa yksinäisyyttä, ihmisten joukossa koettua kohtaamattomuutta ja ohitetuksi tulemista. Sitä, että omaa itseä ei ole mahdollista tai turvallista tuoda maailmalle esiin siten, kuin haluaisi itsensä tulevan nähdyksi, kuulluksi ja kunnioitetuksi. Sitä, että äärimmäisen ahtaat normit synnyttävät sisäisen ristiriidan, paineen ja toiseuden tunteen, jota ympäristön voi olla vaikea huomata, käsittää ja ymmärtää.
Pitkällä aikavälillä itsensä piilottamisen suru voi johtaa suruun itselle vieraan elämän elämisestä. Surua valinnoista ja ratkaisuista, jotka on täytynyt tehdä itseään vastaan. Surua omasta tarinasta, jonka takana tuntuu vaikealta seistä. Jonkin sellaisen menettämisestä, jota ei ole koskaan saanutkaan.
Pridea tarvitaan paitsi rakkauden, myös surun yhdenvertaisuuden edistämiseksi.
Työskentelen ihmisten kanssa erityisesti syvän surun, menetysten ja kuoleman äärellä. Suru voi liittyä kuoleman kautta menettämiseen (mm. läheisen ennakoitu tai äkillinen kuolema, keskenmeno, kohtukuolema, läheisen itsemurha) tai jostakin muusta merkityksellisestä asiasta luopumiseen (mm. oma tai läheisen vakava sairastuminen, avioero, lapsettomuus). Suru voi syntyä hyvin erilaisista menetyksistä, mutta on kantajalleen aina todellinen ja syvä.
Terapeuttina tuen sinua menetyksen turvallisessa kohtaamisessa, joka on toipumisen ja elämän merkityksellisen jatkumisen kannalta tärkeää. Aidosti kohdattuna surun on mahdollista asettua siedettäväksi tai jopa merkitykselliseksi osaksi omaa elämäntarinaasi. Kohtaamaton ja ohitettu suru sen sijaan herkästi syventää ahdistusta, pelkoa ja turvattomuutta, ja oireilee kehossa, mielessä ja ihmissuhteissa.
Työotteeni terapeuttina on kokonaisvaltainen, rauhallinen, kunnioittava ja läsnäoleva. En tarjoa valmiita vastauksia, koska sellaisia ei surussa ole. Pyrin luomaan tilan, jossa jokainen sureva saa edetä omassa tahdissaan kohti omannäköistään toipumista. Kaikkea työtäni ohjaa eettisyys, turva ja luottamuksellisuus.
Ajanvaraukseen pääset täältä: www.vello.fi/marjaanavaananen