Turvallisin tuki surevalle lapselle on oman surunsa kohdannut aikuinen
Lapsen suru jää usein alisteiseen asemaan suhteessa aikuisen suruun. Aikuisen tapa käsittää omaa ja lapsen surua heijastuu väistämättä siihen, miten ja minkälaista tukea menetyksen kohdannut lapsi aikuiselta saa kokemuksensa käsittelyyn. Surevan lapsen kohtaamiseen liittyy myös paljon epävarmuutta ja virheellisiäkin käsityksiä.
Herkästi saatetaan ajatella, että lasta tulee ensisijaisesti suojata menetyksen synnyttämiltä vaikeilta tunteilta.
Suojella siis surulta itseltään suuntaamalla lapsen huomiota johonkin muualle, kevyempiin ja iloisempiin asioihin, pois menetyksen ääreltä. Koska menetyksen todellisuus ei kuitenkaan harhauttamalla muutu, hyvää tarkoittava pyrkimys kääntyy herkästi itseään vastaan lisäten lapsen yksinäisyyttä uudessa ja turvattomuutta herättävässä tilanteessa.
Koska lapsi on menettänyt jotain itselleen tärkeää, arvokasta ja rakasta, tämä vaikuttaa lapseen väistämättä ja erilaisin tavoin. Syntyy tarve surra ja palauttaa menetyksen särkemä turvallisuuden tunne. Tämä tosiasia on muuttumaton, vaikka sen kohtaaminen olisi aikuiselle vaikeaa ja tuskallista. Aikuisen tärkeäksi tehtäväksi jää varmistaa, että lapsi saa riittävän turvalliset olosuhteet ja puitteet suremiselle, menetyksen aiheuttamiin muutoksiin sopeutumiselle ja elämän uudelleen rakentumiselle. Yksi tärkeä keino tähän on aikuisen tarjoama esimerkki.
Lapsi on mallioppija, joka muodostaa käsityksiä ympäröivästä maailmasta ja siinä toimimisesta paljolti aikuisten antamien esimerkkien kautta.
Mallia katsotaan myöskin suremisen tapoihin, joiden kautta surua ja menetystä pyritään hahmottamaan ja ymmärtämään. Jos lapsi ei saa aikuiselta mallia kaikkein kipeimpienkin tunteiden kohtaamiseen, myös lohtu jää herkästi tavoittamatta, ikävä ilmaisematta ja turvallinen kannattelu kokematta. Suru jää epämääräiseksi möykyksi, jota pyritään opitun mukaisesti välttelemään myös tulevaisuudessa, koska ajatus sen äärelle pysähtymisestä on vieras ja pelottava.
Surun kohtaaminen ei ole, eikä sen ole tarkoituskaan olla helppoa. Se on vaikeaa, tuskallista ja inhottavaa. Se on uuvuttavaa, pelottavaa ja monimutkaista. Tästäkin huolimatta, tai ehkä juuri siitä syystä, se on äärimmäisen tarpeellista. Surun turvallinen kohtaaminen tukee surevan lapsen hyvinvointia, vahvistaa yhteyttä itseen, toisiin ja elämään. Antamansa esimerkin kautta aikuinen parhaimmillaan viitoittaa surevalle lapselle tietä paitsi surun kohtaamiseen turvallisesti, myös elämän hyvinvoivaan jatkumiseen ja ilon uudelleen löytymiseen. Ei surua väistäen, vaan yhdessä sen läpi eläen.
Työskentelen ihmisten kanssa erityisesti erilaisten menetysten, kuoleman ja syvän surun äärellä. Suru voi liittyä kuoleman kautta menettämiseen (mm. läheisen ennakoitu tai äkillinen kuolema, keskenmeno, kohtukuolema, läheisen itsemurha) tai jostakin muusta merkityksellisestä asiasta luopumiseen (mm. oma tai läheisen vakava sairastuminen, avioero, lapsettomuus). Suru voi syntyä hyvin erilaisista menetyksistä, mutta on kantajalleen aina todellinen ja syvä.
Terapeuttina tuen surevaa menetyksen turvallisessa kohtaamisessa, joka on toipumisen ja elämän merkityksellisen jatkumisen kannalta olennaista. Aidosti kohdattuna surun on mahdollista asettua siedettäväksi tai jopa merkitykselliseksi osaksi surevan omaa elämäntarinaa. Kohtaamaton ja ohitettu suru sen sijaan herkästi syventää ahdistusta, pelkoa ja turvattomuutta, ja oireilee kehossa, mielessä ja ihmissuhteissa.
Työotteeni terapeuttina on kokonaisvaltainen, rauhallinen, kunnioittava ja läsnäoleva. En pyri tarjoamaan valmiita vastauksia, vaan luomaan tilan, jossa jokainen saa edetä omassa tahdissaan kohti omannäköistä toipumista. Kaikkea työtäni ohjaa eettisyys, turva ja luottamuksellisuus.
Ajanvaraukseen pääset täältä: www.vello.fi/marjaanavaananen