Lapsettomuuden suru syntyy vaille jäämisestä

Suru kokemuksena ja ilmiönä liitetään usein ennen kaikkea jonkin itselle merkityksellisen asian tai ihmisen menettämiseen erityisesti kuoleman kautta. Entä suru, jossa kipu ja menettäminen tapahtuvat usein näkymättömissä ja hiljaisuudessa, muilta piilossa? Ajatuksissa, haaveissa ja sellaisissa ihmisyyden ulottuvuuksissa, jotka eivät välttämättä koskaan näy ulkopuolisille saakka?

Lapsettomuuteen liittyvä suru on sukupuolesta riippumatta kokijalleen äärimmäisen todellista ja voimakasta, vaikka menetys jäisikin usein muilta huomaamatta.

Tyhjän sylin synnyttämä kipu on kokonaisvaltaista ja tuntuu kaikkialla. Tarve ja kaipuu huolehtia, käyttää omia käsiä ja sydäntä oman lapsen hoivaamiseen, on monelle hyvin voimakas ja alkukantainen tunne, jonka täyttymättömyys voi synnyttää jopa fyysistä kipua. Kun oma keho ei saa täyttää sille toivottua tehtäväänsä, kantaa ja kasvattaa, syntyy pettymys ja voimattomuuden kokemus, jopa voimakasta vihaa, jonka kohdetta voi olla kuitenkin vaikea määritellä.

Vihantunne suojaa surevaa, ja sen takaa löytyy usein surun haavoittavin ydin. Suru epäoikeudenmukaisuudesta ja täyttymättömästä haaveesta. Suru siitä, että oma tai yhteinen tulevaisuus näyttää monin tavoin epävarmalta. Ihmisellä on luontainen taipumus luoda mielikuvia omasta elämänkulustaan ja suunnata erilaisin ajatuksin, tuntein, toivein ja suunnitelmin kohti huomista päivää ja tulevaa. Jos tulevaisuus kuitenkin näyttäytyy vieraana, vajaana tai tuntemattomana, sitä kohden kulkeminen voi tuntua vaikealta, jopa pelottavalta. 

Ajankulusta tulee herkästi vihollinen, jonka äärellä koetaan voimattomuutta. Ajan eteneminen konkretisoi myös sen, että lapsettomuuden surua kantava jää vaille mahdollisuudesta asettua vanhempana osaksi merkityksellistä sukupolvien ketjua, osaksi ajatonta jatkumoa, joka kurottaa ajassa kauas ja on aina ihmiselämää suurempi. Jos toive lapsesta on ollut pitkään keskeinen osa omaa tai parisuhteen identiteettiä, lapsettomuus herkästi uhkaa myös näitä käsityksiä ja synnyttää kokemuksen keskeneräisyydestä. Kaivatusta ja odotetusta roolista riisutaan ja pakotetaan luopumaan ennen kuin se on saanut edes alkaa. 

Koska erilaiset elämässä omaksutut roolit ovat yksi tapa liittyä toisiin ihmisiin ja yhteisöihin, tärkeäksi koetun roolin saavuttamattomuus voi synnyttää myös yksinäisyyttä suhteessa muihin. 

Erityisen satuttavalta voi tuntua nähdä toisten sylien täyttyvän, mutta oman pysyvän edelleen tyhjänä.

Toisten iloon ja onneen liittyminen voi tuntua mahdottomalta. Oma ja muiden kokemukset, arki ja todellisuus tuntuvat loitontuvan toisistaan, mutta yhteydenkaipuu tai perustarve tulla kuulluksi ja nähdyksi ei kuitenkaan koskaan häviä. Kuormittavissa elämäntilanteissa ja surun äärellä se jopa kasvaa. Toivon meidän jokaisen muistavan, että kuka tahansa voi kantaa surua, jota emme itse huomaa, näe tai ymmärrä. Surua, joka ei liity jonkin tärkeän ja rakkaan menettämiseen vaan tästä kaikesta vaille jäämiseen.  

« Takaisin blogiin