Eräs tuttavani kertoi minulle tuohtuneena miten vaikea hänen on ymmärtää ihmisiä, jotka ajavat itse Ukrainaan omalla pakettiautolla viemään avustuksia ja hakemaan pakolaisia Suomeen. “Täyttä idiotismiä. Siellä on avustusjärjestöjä, jotka auttavat koordinoidusti." Toisen ystävän kanssa kävimme keskustelua eri väylistä tehdä lahjoituksia. Hän mietti menevätkö rahat perille, ja onko se riittävä tapa auttaa. 

Toinen kertoi saaneensa ivallisia viestejä laittaessaan Facebook -profiiliinsa kuvan Ukrainan lipusta. “Tuoko sinun mielestäsi auttaa”, oli kommenttien kysyvä sävy. Kaveriporukan kanssa olemme vaihtaneet ajatuksia Suomen liittymisestä Natoon. Kannanottojen tulisuus ja hyökkäävyys yllätti minut.

On ymmärrettävää, että turvallisuuden tunnetta uhatessa muutumme mielipiteissämme jyrkiksi. Viha on omien rajojemme asettamisen polttoaine. Jos koemme turvattomuutta, lyömme rajoja tiukemmin.

Täältä löydät heti vapaat ajat terapeuteille

Tutustu lyhytterapeutteihin tästä

Keskustelun muuttuessa kiivaaksi muistelen usein tätä René Juan Trosseron tarinaa:

Olipa kerran kana, joka löysi hylätyn ankan pesän. Pesässä oli neljä munaa.  Vaisto sai sen istuutumaan munien päälle ja hautomaan niitä. Vähän sen jälkeen syntyivät ankanpojat, ja kuten loogista oli, ne pitivät kanaa äitinään ja kulkivat jonossa sen perässä.

Uusista poikasistaan ylpeä äiti vei ne maatilalle.Ymmärrettävästi kanojen tavat kuopia ruokaa maasta tai nukkua yönsä orrella osoittautuivat ankanpojille hyvin vaikeiksi. Kanaemo auttoi ankanpoikia etsien ruuan niille valmiiksi.

Eräänä päivänä kana lähti kiertämään maatilaa poikasten kanssa. Poikaset seurasivat kanaa kurinalaisesti jonossa. He saapuivat järven rannalle. Ankanpojat sukelsivat yhtäkkiä samanaikaisesti järveen. Samalla kana kotkotti epätoivoisesti niitä nousemaan järvestä. Se pelkäsi ankanpoikien hukkuvan. Ankanpojat uivat iloisesti polskutellen samalla kun niiden äiti itki peläten. 

Kukko kuuli kanaemon valituksen ja saapui paikalle huomaten tilanteen. “Nuoriin ei voi luottaa”, se sanoi tuomitsevasti. “He ovat ajattelemattomia.” Yksi ankanpojista kuuli kukon sanat. Se meni lähemmäs rantaa ja sanoi kukolle ja kanalle: “Älkää syyttäkö meitä omasta rajallisuudestanne!”

Tarinaa miettiessä on helppo todeta, että kukaan heistä ei erehtynyt kannassaan. Oli vain niin, että he näkivät tilanteen erilaisista näkökulmista.

Palatakseni aloittamaani aiheeseen eli vallitsevaan sotatilaan Euroopassa, haluan sanoa, että kaikki reaktiot ovat aivan yhtä oikeutettuja. On oikein olla peloissaan. On oikein olla vihainen. On oikein olla hädissään. On oikein keskittyä painokkaammin itseensä. On oikein verrata Ukrainan tilannetta Suomeen tai kokea ne täysin erillisiksi. On oikein miettiä mitä seuraavaksi. On oikein lukea uutisia tai olla lukematta uutisia. On oikein aktiivisesti yrittää auttaa. On oikein järkeistää ja rationalisoida. On oikein olla tunteellinen. On oikein olla ajattelematta asiaa, jos se auttaa itseä jaksamaan. On oikein jakaa humoristisia meemejä (koska huumori kertoo myös toivosta).

Väittelyissä suurin virhe liki aina on luulla, että paikka jossa seison, on ainoa, josta totuus näkyy. 

Tulista “tuo on väärä tapa reagoida, tämä on oikea tapa reagoida” dialogia hyödyllisempää on pyrkiä luomaan tilaa eri tavoille nähdä asioita. Myötätunto on vastakkainasettelua voimakkaampi työkalu. 

Meille on ensiarvoisen tärkeää saada puhua, ilmaista tunteita ja olla itsejämme nykyisessä tilanteessa. 

Kuunnella toista, ja tulla kuulluksi.

Kirjoittajan esittely:

Saara Rantanen on ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti, joka on fokusoitunut milleniaalien mielen hyvinvointiin. Hänen vastaanotolleen ovat tervetulleita sekä yksityiset henkilöt että yritysasiakkaat; työntekijät, esihenkilöt ja tiimit. Lisätietoa Saaran palveluista voi lukea lisää Valitseterapian profiilista tai hänen yrityksensä Purkamon kotisivuilta.

Tutustu Saaran Valitseterapian profiiliin tästä

Tutustu lyhytterapeutteihin tästä

Löydä sinulle sopiva terapeutti: Valitseterapia.fi