Psykoterapiaan pääsy vaatii uupuneelta voimavaroja

Kuva: Psykoterapiaan pääsy vaatii uupuneelta voimavaroja

Uupuneen vastuulle jää hankkia itselleen apua ja taistella riittämättömyyden tunteesta läpi kuntoutusprosessin.

 

Yle kirjoitti uutisen terapiaan pääsyn prosessista. Prosessi sisältää useita vaiheita, jotka ovat psykoterapiaan pääsyä edellyttäviä. Tekstilläni haluan avata omia kokemuksiani psykoterapiaan hakeutumisesta, sekä syventää hieman ymmärrystä jokaisesta vaiheesta.

Koen myös tärkeänä, että hoitoon hakeutumisen tarvetta tulisi normalisoida ja antaa hoitoon hakeutuvalle tukea myös prosessin aikana. Sillä polku takuulla herättää tunteita niin hakijassa itsessään kuin hänen läheisissäänkin.

 

Hoitosuhde, kesto 3 kk:

Terapiaan hakeutuva tarvitsee lääkäriltä lähetteen psykiatrille. Yleensä tämä vaatii, että lääkäriä on tavattu näissä merkeissä useamman kerran ja heillä on potilaan jaksamisen tilasta riittävä käsitys. Henkilö on luultavasti ollut sairaslomalla tai oireilee jo fyysisesti ja henkisesti uupumisen vuoksi. Hoitosuhdetta näissä merkeissä pitää olla takana 3 kk. Siihen lasketaan jossain tapauksissa lääkärin tapaaminen ja mahdolliset työpsykologipalvelut. Niitä siis ehdottomasti kannattaa hyödyntää, jos niihin on mahdollisuus omassa työsuhteessa.

Tämän kaiken käynnistävän hoitosuhteen alkamiseksi henkilön tulee itse tunnistaa hoidon ja avun tarve. Osa tunnistaakin sen itse ja arvostaa itseään niin paljon, että hakeutuu hoidon piiriin. Osa lähtee sinne jonkun muun pakottamana. Ja sitten on niitä, jotka eivät lähde.

Joka tapauksessa jo lääkäriajan varaaminen on vaatinut pohtimista ongelman myöntämisestä ja päätöksen, että on avun tarpeessa ja myös sen arvoinen.

 

Lähete psykiatrille ja psykiatrin tapaaminen:

Psykiatria tavataan 1-3 kertaa. Käynneillä käydään läpi henkilöhistoriaa lapsuudesta alkaen ja täytetään kyselyitä, joilla arvioidaan muun muassa masennuksen vakavuutta. Työuupumus diagnoosia ei tunnisteta Kelan toimesta, joten diagnoosi on joko akuutti määrittelemätön stressireaktio tai masennus.

Hoitoarvio ja soveltuva terapiamuoto:

Käyntien lopussa psykiatri tekee arvion, mikä terapiamuoto on toimivin ja antaa käteen listan terapeuteista, joita voi lähestyä.

Terapeuttien lähestyminen:

Soveltuvuuden jälkeen terapiaan hakeutuvan tulee lähestyä itse terapeutteja. Tämä vaatii nimilistan läpikäyntiä ja yhteystietojen keräämistä netistä. Pyysin puolisoani googlettamaan avuksi, koska en meinannut jaksaa tehdä sitäkään.

Itse lähetin piilokopiona kaikille kaupunkini kognitiivisille psykoterapeuteille viestiä. Viesti oli kaikille sama:

“Olen se ja se, tarvitsen psykoterapiaa. Onko sinulla vapaata? Jos on, soitatko sinulle sopivana aikana ja sovitaan jatkosta?” Ja jäin odottamaan yhteydenottoa.

 

Asiakkaana lähestyin kaikkia kaupunkimme terapeutteja piilokopiosähköpostilla ja pyysin heitä lähestymään minua soittamalla. Olin niin uuvuksissa, että en jaksanut alkaa räätälöidä henkilökohtaista yhteydenottoa. Ajattelin, että sen aika on sitten, kun olen löytänyt oman terapeuttini.

 

Lähestyin yhdeksää terapeuttia. Kaksi vastasi olevansa täyteen bookattuja. Kaksi soitti, haastatteli minua ja kertoi itsestään. Puhelussa sovittiin tapaamiskäynnit. Vapaata heillä olisi oman tilanteen mukaan joko heti muutaman viikon sisään tai 3 kuukauden kuluttua. Vapautuva terapeutti ei suinkaan olisi vapaana huomenna, jouduin huomaamaan.

Maksoin tapaamiskäynnit itse, terapeutin hinnaston mukaisesti laskulla. Toinen terapeutti tärppäsi ja oli minun persoonalleni sopiva.

 

Tutustumiskäynnit yhteistyön arvioimiseksi:

Tutustumiskäynneillä tulee siis varautua myös siihenkin, ettei henkilökemiat kohtaa terapeutin kanssa. Se on jokaisen oikeus. Sitä arvioi itse asiakkaana omaa tulevaa terapeuttia ja terapeuttikin asiakastaan. Se ei ole henkilökohtaista vaan edellytys sille, että homma pelaa jatkossakin.

Mutta voin kuvitella kuinka moni tyytyy johonkuhun joka on vapaana, vaikka homma saattaisi jo ensimmäisen 5 minuutin aikana tuntua siltä, että “ei, hän ei ole mulle sopiva ihminen.”

 

Hakemus Kelaan:

Kun minulla oli siis psykiatrin suositus ja B-lausunto, terapeutin nimi ja aikataulut tiedossa, tein hakemuksen Kelaan. Laput lähetetään postitse, liitteet mukana (liitteinä psykiatrin B-lausunto ja suositus ko. terapiaan). Sitten odottelin maksusitoumusta.

Psykiatrin vastaanotolta ensimmäisen psykoterapiakäyntiin meni 3 kk. Kelan maksusitoumuksen saamiseen toiset 3 kk. Aikaa kului elokuusta tammikuuhun ja minulla oli myöntävä maksusitoumus taskussani. Maksan terapiasta nykyisin noin 100 euroa kuussa ja tapaan terapeuttia viikottain.

Maksusitoumus on voimassa vuoden, joten jää vielä omalle vastuulle ajallaan ottaa yhteyttä lääkäriin, jotta B-lausunnot uusitaan ja maksusitoumus uusitaan Kelaan ja seuraava terapiavuosi voi alkaa. Itse varaudun tähän terapiavuoden lopussa, varaten kaksi kuukautta ennen maksusitoumuksen päättymistä ajan lääkärille.

Lääkäri tarvitsee myös hoitopalautteen terapeutilta, joka pitää itse hoitaa. Itse olen tässä ajankohdassa pyytänyt terapeuttiani tekemään sen ja antanut lääkärin nimen, kenelle hoitopalaute lähetetään B-lausuntoa ja jatkosuositusta varten.

 

Terapian tarpeen taustoja ei ole normalisoitu riittävästi:

Ylen artikkeli ei käsitellyt sitä, mikä ihmisen ajaa terapian tarpeeseen, eikä asiaa ole mediassa riittävästi normalisoitu. Terapiaan pääsy tuntuu olevan työn ja tuskan takana ja leimattuna häpeällä. Sinne mennään vasta, kun muuta vaihtoehtoa ei ole.

Missään ei ole herätty siihen todellisuuteen, että terapia voisi olla jokaiselle henkilölle luonnollinen osa viikoittaista tai kuukausittaista huolenpitoa, kuten kampaaja tai hammaslääkäri on. Ymmärrettäviä syitä on resurssipula ja kallis koulutus alalle. Loputtomiin näitä syitä ei voi selitellä.

Ihmiset ovat avun arvoisia ja ratkaisuja ei ole kysyntään ja tarpeeseen.

 

Työuupumuksen jälkeen töihin palatessa työtehtävien sopeuttaminen jää uupuneen vastuulle.

Olen käynyt 10 vuoden työhistoriani aikana läpi kolme loppuunpalamista. Jokainen on vaatinut pidemmän ja pidemmän sairauspoissaolon töistä. Kokemukseni on, että ainut sopeuttaminen työnantajilta ja työterveyshuollolta uupuneelle on kolmikantaneuvottelut.

Niiden sisältö on lyhykäisyydessään se, että siellä keskustelee työntekijä omasta jaksamisestaan ja työnantaja kuuntelee ja kertoo, miten työtehtäviä voisi uupuneelle sopeuttaa.

Kokemukseni on seuraavanlainen: Harvoin työnantaja voi mitenkään sopeuttaa. Lääkärin osuus on haastatella osapuolia ja kirjoittaa asiasta muistio, joka lähetetään postilla perään kaikille osallistujille.

Kolmikantaneuvotteluihin painostettiin myös kesken sairausloman. Minun piti tiedustella varovasti lääkäriltä, että saanko kieltäytyä neuvotteluista nyt, kun en meinaa jaksaa sängystä nousta, saati keskustella työtehtävien sopeuttamisesta. Näkemys oli, että mitä nopeammin asiaan puututaan, sitä nopeammin työntekijä palaisi töihin. Kerroin lääkärille, että jos asiaan olisi puututtu ajallaan ja oikealla tavalla, en makaisi sängyssä väittelemässä keskustelun tarpeellisuudesta, vaan olisin töissä.

Minun vastuulle oli myös jäädä kutsua koolle työnantajan edustajat sopivana ajankohtana. Sanoin työterveyshoitajalle, että en suostu tässä tilanteessa olemaan kenenkään assistentti ja varmistamaan, löytyykö kaikilta muilta vapaata aikaa minua varten. Riitti jo, että lähimuistini kykeni kaivamaan oman kalenterin esille ja raapustamaan palaverin sinne ylös.

 

Häpeä vaikeuttaa toipumista

Se mitä itse koin uupuneena näistä keskusteluista, oli yrittää jaksaa olla itsensä puolella. Häpeillen kaikki tuntui selittelyltä siitä, että minulla on rytmihäiriöitä, en nuku, jaksan tehdä töitä maksimissaan kaksi tuntia putkeen ja sen jälkeen saatan tarvita kolme päivää toipumiseen aikaa. Iloinenkin tapahtuma saattaa suistaa jaksamiseni raiteiltaan. Tai että lasten koulutyöt ovat toinen työvuoro osa-aikaisenkin työpäivän päälle.

Samaan aikaan takaraivossa hakkasi se ajatus, että joku olisi jo voinut toipua nopeammin tästä, varmasti nyt kuitenkin joku jaksaa paremmin kuin kaksi tuntia tehdä töitä. Minä olen se henkilö, joka vie joltain kykenevältä työntekijältä nyt mahdollisuuden olla töissä. Mutta kun minunkin pitäisi jostain ansioni saada ja ruokaa ostettua.

Ja silti kuuntelin sujuvasti työnantajaa, kuinka tähän ja tähän osa-aikaiseen prosentuaaliseen työaikaan tulisi suoriutua työssä tällä ja tällä työmäärällä ja tuottaa ulos näin ja näin paljon euroja.

 

Sairaslomalta työkyvyttömyyseläkkeelle nuorena aikuisena?

Työntekijä voi palata töihin osa-sairaspäivärahalla joka kestää tietyn ajan. Tällöin työaika on lyhyempi, mutta palkka pysyy samana kuin kokopäiväisessä työssä. Työnantaja maksaa osan palkasta ja Kela korvaa loput.

Kun osasairaspäivärahan jakso on ohi, työntekijä joko palaa kokopäivätyöhön tai takaisin sairaslomalle ja mahdollisesti työkyvyttömyyseläkkeelle.

Olen itse kokenut myös syyllistävää puhetta lääkäreiden toimesta ikäni puolesta, että näin nuorena en tulisi kuntoutustukea saamaan. Eläköityminen työkyvyttömänä ja masentuneena, kun ikää oli hieman päälle 30 vuotta, ei tuntunut mitenkään mieltä ylentävältä.

 

Työn sopeuttaminen vaatii laskelmia ja häpeän kohtaamista

Itse päädyin omasta toiveestani tekemään osa-aikaista työtä määräaikaisesti. Eli jättäydyin vakituisesta kokopäivätyöstä osa-aikaiseksi. Lisäksi myös muutin työtehtäviäni, siirryin esimiestehtävistä suorittavaan työhön. Eli alensin vastuuta, mutta myös ansioitani.

Kaikki aloitteet tuli omalta puoleltani. Ja vaati mielettömiä ponnisteluita ja laskelmia, pärjääkö perhe muuttuneilla ansioilla. Lisäksi oli henkinen paine siitä, että olen jo saavuttanut tietyn uratason ja joudun astumaan siitä alemmalle portaalle, jotta vastuu työssä ei ole niin kuormittava.

Eteen tuli vaatimus pystyä priorisoimaan oma hyvinvointi ennen omaa egoa. Lisäksi piti konkreettisesti rakentaa työkalut ja menetelmät, joilla laskea, millä ansioilla pärjäämme.

 

Työnantajien osaamattomuus näkyy kyvyttömyytenä kohdata uupunut

Koin myös, että henkiseen kuormittumiseen ei saa mistään tukea.

Lääkäri keskittyy etsimään syitä uupumiselle ottamalla kaikki mahdolliset ja mahdottomat kokeet. Syitä uupumiseen etsittiin mm. verikokeista ja kilpirauhasesta.

Työnantajan suhtautuminen tuntui siltä, että kaiken voisi matemaattisesti laskea toimimaan kohdallani siten, että tulos vastaisi oletettua. Asenne työelämässä uupuneelle on minusta tuntunut siltä, niinkuin olisin epämiellyttävä ongelma, josta tulisi mahdollisimman nopeasti hankkiutua eroon. Aivan kuin me uupuneet emme jo tietäisi, mitä se saa meille itsellemme aikaan. Tiedämme mitä tuhoa uupumus tekee aivokemialle, hormoneille ja kehon perustoiminnoille.

Tiedämme mitä uupumus saa ympärillemme aikaan. Se vaikuttaa perheisiin, läheisiin ja kaikkiin ihmissuhteisiin. Emme tarvitse työnantajilta enää nenänvartta pitkin katselua ja ongelmien vähättelyä. Tarvitsemme aikaa, vapautta ja omantahtisuutta tehtävissä suoriutumiseen.

Konkreettisia toimia asiantuntijaorganisaatioihin olisi tarkastella ja kuunnella työntekijöitä. Heillä olisi kenties ajatuksia työskentelytapoihin ja tavoitettavuuden vaatimuksiin. 

Hyvää tekisi myös antaa työajalla aikaa vain olemiselle. Olisi aika siirtyä mitattavuudesta luottamukseen.

Saija Kultalahti

Kirjoittajan esittely:

Kirjoittaja Saija on 36-vuotias oululainen nainen. 

Päivätyössä hän työskentelee taloushallinnon tehtävissä ja haaveilee intohimonsa, eli kirjoittamisen, tuovan hänelle myös elantoa. Saija kirjoittaa Ketuttaako.com -blogia. Blogissa käsitellään masennukseen ja uupumukseen liittyviä kokemuksia ja ajatuksia vertaistuen hengessä. Saija on ADHD-aikuinen ja äiti autistiselle lapselle, joka on paljon muutakin kuin vain diagnoosinsa.  Saija on käynyt läpi kolme loppuunpalamista ja jokaisesta toipuminen on vienyt aikansa. Psykoterapiassa hän on käynyt kaksi vuotta ja aloitti kolmannen Kela-tuetun terapiavuoden marraskuussa 2020.

Tämä teksti on toteutettu yhteistyössä Ketuttaako.com blogin kanssa.

 

Löydä sinulle sopiva terapeutti: Valitseterapia.fi