Hevosavusteinen psykoterapia: Yhden terapiatyöpäivän jälkeisiä mietteitä iltatallin ovien sulkeuduttua

Kuva: Hevosavusteinen psykoterapia: Yhden terapiatyöpäivän jälkeisiä mietteitä iltatallin ovien sulkeuduttua

Rajat pitää olla ja ne ovat ihmiselle enimmäkseen hyväksi ja turvaksi. He, jotka eivät osaa tai uskalla pitää omista rajoistaan huolta kuten lapset, eläinten pennut ja vanhukset tulee suojella lailla ja hyvä niin. Henkilökohtaiset rajat vaihtelevat sen mukaan mihin olemme tottuneet, mikä tuntuu hyvältä ja mikä epämiellyttävältä. Kuka pääsee kosketusetäisyydelle ja kenelle huikkaamme heit kadun toiselta puolen riippuu tietenkin siitä, kuka on kyseessä, kuinka paljon voimme luottaa, sekä tilanteesta ja paikasta. Eihän siitä nyt mitään tulisi, että kaikki alkaisivat estoitta osoittaa hellyyttä kesken kaiken. Työt jäisivät tekemättä, kertotaulut oppimatta ja ruoka laittamatta. Vai tulisiko sittenkin?  Saisimmeko tilalle jotain rahaakin arvokkaampaa, laskuoppia tärkeämpää ja lihapullia ravitsevampaa?

Raitiovaunussa istuessa on varottava koskemasta vierustoveria ja junassa valittava alunperinkin paikka niin, ettei viereisellä penkillä istu ketään. Jääkiekko-ottelun fanikatsomossa on suotavaa heilua samaan tahtiin toisten fanien kanssa ja kiepsahtaa kenen tahansa vieressä hyppivän kaulaan, kun tulee maali. Suosikkiartistin keikalla kaikki laulavat samaa tuttua sävelmää eikä kukaan ihmettele, vaikka joku moiskauttaisi suukon kaverin poskelle silkasta ilosta! Toisaalta naapurimaalaisista, eri puolueen jäsenistä tai joistain muista kuin selkeästi heteroista ei saa tykätä, vaikka he kuuntelisivat samaa musiikkia tai kannustaisivat samaa joukkuetta. Julkisesti hellyyttä saavat hyväksyttävästi osoittaa vain juuri rakastuneet nuoret, humalaiset ja vanhemmat sylilapsilleen ja tietenkin kuka tahansa lemmikilleen. Voi olla, että olen nähnyt ihmisten halailevan enemmän koiriaan kuin ystäviään. Mitä muuta tällainen havainto kertoo kuin sen, että lemmikit ovat tärkeitä?

Olemme onnekkaita, kun meillä on varaa miettiä ja pohtia tällaisia asioita. Meidän energiamme ei kulu hengissä pysymiseen ja sen miettimiseen, mistä saamme lämpimän yösijan ja vatsamme täyteen ravitsevaa ruokaa. Mietimme kelpaammeko ja olemmeko riittävän hyviä juuri sellaisina kuin olemme. Pitäisikö laihtua tai kasvattaa lihaksia kelvatakseen jollekin ja päästäkseen lähelle.  Olemme onnekkaita, kun meillä on valinnan vapaus eikä kukaan pakota meitä mihinkään muuhun kuin maksamaan veroja ja olemaan hiljaa arkisin kello kymmenen jälkeen. Vanhempamme eivät sovi avioliittoja puolestamme tai myy meitä jo lapsina tienaamaan rahaa perheelle. Voimme valita kenen lähellä olemme ja kuka saa osakseen hellyyttämme. Olemme onnekkaita, kun meidän ei tarvitse elää sodan pelossa tai pommitusten uhassa. Saamme rauhassa pelätä sitä kestääkö suhde ja pohtia olisiko joku toinen jossain toisaalla sittenkin sopivampi kumppani. Voimme vapaasti kokea ihan itsemme sisältä tulevia uhkia, kuten epävarmuutta, mustasukkaisuutta, häpeää ja armottomuutta.

Voimme vanhempina opettaa lapsillemme, että lähelläolon tarve on osa ihmisenä olemista. Voimme esimerkillämme näyttää, että arvostamme itseämme ja toisia niin paljon, että huomioimme rajat, mutta emme anna niiden estää saamasta tai antamasta lohdutusta, kannustusta, hyväksyntää ja turvaa myös koskettamalla. Tarvehierarkia opettaa meille, että läheisyyden ja rakkauden tarve tulee kolmantena, vasta fyysisten tarpeiden ja turvallisuuden tarpeen tultua tyydytetyiksi, mutta miten olla turvassa ilman läheisyyttä tai voida hyvin ilman kosketusta?

Näistä mietteistä minut herättää lannan tuoksuiseen todellisuuteen luottotammani, paras ystäväni ja rakkain ymmärtäjäni, hoitajani ja auttajani hörähtäessään hyvän yön toivotuksen. Tänä iltana, kun painan pääni tamman kaulaa vasten, jään siihen hiukan pidemmäksi aikaa kuin eilen.

Kirjoittajan esittely:

Olen Anne Peltonen, 52-vuotias perheterapeutti, jolla on kaksi hevosta ja yksi poni. Yksi koira ja neljä kissaa. Yksi tytär ja kaksi poikaa. Yksi aikuisiällä tansseista löytynyt Jackpot, jonka kanssa jaan elämäni arkea ja juhlaa tästä eteenpäin. Vastaanottoni on sekä Helsingin ytimessä, että Nuppulinnassa sijaitsevan maalaistalon pihasaunan takkahuoneessa. Teen myös sensomotorista traumaterapiaa (kehoterapiaa) ja yksilöterapia-asiakkaani saavat Kelan korvauksen koska olen myös perustason KAT-ti terapeutti, ja tämä ei suoraa liity kissoihin vaan on lyhenne Kognitiivis- Analyyttisestä Psykoterapiasta.

Löydä sinulle sopiva terapeutti: Valitseterapia.fi